Ellen Thesleff, viivat ja vedot, taiteilijan kädenjälki, sydämen syke. Hänen hengityksensä elämänkaari.
Kokemus Ellen Thesleffin hengityksestä Suomen luonnossa Muroleessa on käsinkosketeltava kesällä 2020, kun Omakuva-työryhmä tutustuu Ellenille rakkaaseen kontuun. Mielikuvitus näkee Ellenin hengittämässä Muroleen ilmaa, samoin kuin hengittämässä matkoillaan junissa halki Euroopan tavoittaakseen kaivatun kohteensa Firenzen.
Kolea ilma sisältää inspiraation uudesta, joka virtaa sisään. Kokemuksen ja näkemyksen hekuman lämmittämä ilma virtaa ulos. Hengitys ja virta ovat molemmat minulle Thesleffin teoksista tuttuja assosiaatioita.
Seistessäni Muroleen kosken yli kulkevalla sillalla tietoisuuteni herää kuulemaan Ellenin teosten virran. Ellen maalasi Muroleessa suuren osan teoksistaan. Kuulen kosken pauhun. Tässä pauhunassa taiteilija Ellen Thesleff maalasi virtamaista liikettä, virtamaisin ottein, rosoisin vedoin. Maalasiko hän tämän kosken pauhua kankailleen? Se, mitä näen hänen teoksissaan, on nyt kuulemani koski. Voinko täällä Muroleen kosken sillalla kuulla ajattomasti hänen teoksissaan virtaavan liikkeen?
Sielun maiseman sisäinen virta kuohuilee värinä paletilla. Ellenin ollessa nuori taideopiskelija, edistykselliset opettajat kehottivat oppilaitaan tarkkailemaan luontoa ja maalaamaan sen, mikä näkyi. Miksei siis näköaistin herkistyessä luonnon monimuotoisuuden edessä myös kuulo olisi herkistynyt? Aistiärsykkeet vaeltavat ajattomina menneisyydestä nykyisyyteen. Näköaistin kautta sisäistynyt informaatio sekoittuu kuuloaistin kautta tulleeseen tietoon.
Voiko olla niin, että Ellen tietoisesti tai tiedostamattaan maalasi kuulemaansa kosken pauhun liikettä? Voiko olla niin, että hänen kiinnostuksensa liikkeen kuvaukseen, hänen siveltimensä jättämä rosoisen lennokas jälki, olisivat Muroleen kosken liikettä?
Mielikuvitukseni rakastuu tähän ajatukseen, ja sen pohjalta tarkastelen useita hänen teoksiaan. Siveltimen jälki. Sen liikkeisyys. Sen rosoisuus. Palettiveitsellä veistetyt maalipinnat. Kosken matala kuohu ja sen periksiantamaton pauhu.
Ellen kirjoitti eräässä kirjeessään painavansa korvansa maata vasten ja kuulevansa sen sydämen lyönnit. Valona, värinä ja liikkeenä… Myös tämän kosken kuohu on ollut läsnä, joko tietoisesti tai tiedostamattaan hänen maalatessaan teoksiaan. Mielikuvitukseni virtaa pohtimaan, miten muut hänen elämässään läsnä olleet luonnon tuottamat aistiärsykkeet vaikuttivat hänen taiteeseensa; sateen ropina, paukkuva pakkanen, tuuli ja sen kosketus, Firenzen kesän paahtava aurinko.
Miten luonnonilmiöt näkyvät ja elävät taiteilijan teoksissa?
***
Kirjoittaja Anu Almagro
Kuva Janne Teivainen
Kuvassa näyttelijät Johanna Jauhiainen ja Anu Almagro Muroleen koskella
Anu Almagron kirjoittama teksti syntyi kevättalvella 2021 Espanjassa muistumana Omakuva-työryhmän Muroleen maisemissa kesällä 2020 tapahtuneesta työskentelystä.
