Kaksi näyttelijää, yksi omakuva – näyttämöteoksen syntyprosessi

Kaksi näyttelijää, yksi omakuva – näyttämöteoksen syntyprosessi

Taiteellis-tieteellisessä työryhmämme valmistelee parhaillaan fyysisen teatterin keinoin näyttämöteosta, joka pohjaa Ellen Thesleffin vuosina 1894-95 työstämään Omakuvaan. Aikanaan Thesleffin Omakuva valmistui hitaasti ja empien, yhteensä siihen kului aikaa melkein vuosi. Näyttämöteoksen valmistamisessa tavoitellaan samaa rytmiä. Prosessissa halutaan selvittää muun muassa millaisia liikkeen virtoja tuottaa taiteilija Ellen Thesleffin elämäntarina tai hänen vahva teoksensa.

Omakuva (1894-95) on tehty lyijykynällä paperille ja kooltaan se oli pieni – mutta ei vähäpätöinen. Tarkasti ja hienovaraisesti kuvattujen kasvojen ympärillä sykkii tausta, maalarin ruumis karskeina vetoina, raapaisuina ja piirtoina. Välillä suorastaan epäsiistinä ja hallitsemattomana verrattuna kasvojen valokuvamaiseen tarkkuuteen ja kontrolliin. Vaikka hänen kasvonsa ovat kauniit, huomio vaeltaa väkisin taulun reunoille. Uurteet, viivat ja vedot, kaikki se pyörteinen ja pyörryttävä – taiteilijan kädenjälki. Ovatko ne kuvassa näkyvän 1890-luvun nuoren taiteilijan ruumiin elämänvoimaa? Paperille piirtynyt massa kuhisee, liikkuu ja ikään kuin valmistautuu johonkin, kuin tanssija vaativaan hyppyyn.

Mutta missä taiteilijan elämä on, missä kenenkään elämä on, kun sitä jälkeenpäin haluaa lähteä tutkimaan? Mitä voi olla yhteys ihmiseen ajallisen etäisyyden päähän? Mikä on tutkijan ja tutkimuskohteen välinen suhde?

Kun vietin aikaa teoksen kanssa nuorena salivahtina Ateneumissa, en vielä tiennyt joskus opiskelevani taidehistoriaa. Kuitenkin teos jo silloin täytti minut kysymyksillä.

Kukaan meistä ole koskaan yksi ja sama. Ihminen on alati muuttuva ja jatkuva. Ja vaikka ihminen eläisi vain 30 sekuntia, on hänen elämänsä silti kokonainen. Pitkäkin. Hänet on nähty ja hän on jo vaikuttanut valtavaan määrään ihmisiä ympärillään ja heidän ympärillään. Pienikin elämä luo valtavasti liikettä, kuin perhosen siipien räpäytyksiä, joiden kautta avautuu kokonainen avaruus: ihmisten väliset verkostot, vaikutteiden verkostot, maailmassa olo ja yli rajojen jatkuva liike ja muutos.

Kun tutkijana tutkin ihmistä, tutkin luonnollisesti häntä osana kaikkea, osana kokonaista elämää. Ja hetkessä on selvää, että tutkimukseni kohteena on kaikki, koko ihmisen elämä, en ole täysin varma, miten sitä edes tutkitaan. Täytyy tarttua monenlaisiin keinoihin, joista tämä esittävän taiteen projekti on yksi.

Kuten Katri Saarikivi sanoi YLE:n ystävänpäivän kolumnissaan keväällä 2020, lähinpiemme identiteetit, toimintatavat ja arvot muokkaavat omiamme. Ja kyllä, näin käy myös tutkiessa. Historia tekee oman nykyhetkemme vieraaksi menneisyyden avulla. Historiallisen elämän avulla me löydämme kanssakulkijan ja voimme katsoa yhä uudelleen ja uudelleen sitä, miten toisin asiat ovat voineetkaan olla, ja miten kaikki voi olla toisin jo nyt – ja hetken päästä, tulevaisuudessa. Mikään ei ole itsestään selvää.

Myös taide järisyttää nykyhetkeämme, paljastaa ja peittää. Taide voi olla ystävä ja kanssakulkija, jonka kautta nähdä uudelleen ja uudelleen. Taideteokset ovat läpi aikojen. Ne ovat läsnä täällä keskuudessamme, meidän omassa ajassamme, mutta samaan aikaan ne ovat kiinni aikakausissa, joista ne tulevat. Ja kaikissa ajoissa siinä välillä.

Ellen Thesleffille itselleen saattoi merkitä eniten se, että hän maalasi sitä, mitä hän halusi maalata. Ei sitä, mitä olisi pitänyt tai kannattanut. Hänelle oli tärkeää vapaus: näkemisen vapaus. Taide ja sen tekeminen kietoutui syväksi osaksi Thesleffin aikuiselämää. Me voimme havainnoida hänen ruumiinsa liikettä ja sen suhdetta niin tilaan kuin painovoimaan värin ja pohjamateriaalin yhdistyessä teoksissa muodoiksi ja esityksiksi. Hänen käsissään olleiden välineiden, kuten pensseleiden ja palettiveitsien välittämänä hänen ruumiinsa läsnäolo rakentui kartastoiksi, reiteiksi ja esityksiksi teosten pintoihin. Tähän on vaikeaa kyllästyä.

Tutkimusvuosieni aikana olen usein hengästynyt siitä rikkaudesta, jolla Thesleff omaa aikaansa ja elämäänsä reflektoi. Silmissäni Thesleffin taide on vikuroivaa, taidokasta, uhkarohkeaa ja kaunista. Kirjeissä hänen kielensä on elävää, täynnä kuvia ja merkityksiä. Aivan kuin hänen maalauksensakin.


Omakuva-näyttämöteoksen työstymisprosessia esitellään Oulun taidemuseon Thesleff-näyttelyssä 15.3.2020 ja syksyllä 2020 Kuopiossa.

Työryhmään kuuluvat näyttelijät Johanna Jauhiainen ja Anu Almagro, skenografi Jaana Kurttila, valosuunnittelija Janne Teivainen, muusikko Pauli Lyytinen ja kulttuuri- taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck.

Ryhmä on saanut tukea Alfred Kordelinin säätiöltä, Taiteen edistämiskeskukselta sekä Jenny ja Antti Wihurin rahastolta.

Kuva: Ulla-Mari Lindsröm