Mosaiikki ja intuitio – Työskentelystä Omakuva-näyttämöteoksen parissa Oulussa

Mosaiikki ja intuitio – Työskentelystä Omakuva-näyttämöteoksen parissa Oulussa

Koronakevät muutti kaikkien elämän, myös Omakuva-näyttämöteoksen työryhmän suunnitelmat ja työskentelyn. Oulun taidemuseon Ellen Thesleff-näyttely ehti aueta helmikuussa 2020 ja olla auki parisen viikkoa, kun virus iski ja sulki ovet. Maaliskuuksi suunnittelemamme yleisötilaisuus oli pakko siirtää hamaan tulevaisuuteen. Lopulta ovien taas kesäkuussa auetessa päädyimme yleisötilaisuuden sijaan työskentelemään omalla porukalla näyttelyssä. Työskentelyä kuvattiin ja äänitettiin intensiivisesti, myös Espanjassa, missä yksi työryhmän jäsenistä Anu Almagro työskenteli saman aikaisesti.

Intuition varassa syntyi paljon visuaalisia ja audiovisuaalisia aineistoa, ymmärrystä ja suuntaviivoja. Omakuva-teos työstyi palasen eteenpäin. Tässä yksi Oulussa kuvattu kohtaus ja sen jälkeen Hanna-Reetta Schreckin ajatuksia ja kokemuksia.

 

Omakuvan jatkuva rakentuminen

Oulun päivien aikana Thesleffin teosten äärellä näyttelyn saleissa, museon ulkoterassilla, porraskäytävissä ja Oulussa meren rannalla me riisuimme vaatteemme ja puimme päällemme mustasta vahvasta ja painavasta pellavasta ommellut mustat pitkät viktoriaanisen muodin mukaiset leningit. Äkkiä ranskalaisen kirjailijan Charles Baudelairen (1821-1867) ajatus, jonka olin vain joitakin viikkoja aiemmin lukenut, alkoi tuntua todelliselta ja kirkkaalta:

”Katsojan mielikuva voi vielä tänäkin päivänä saada tuon tunikan tai tuon saalin liikehtimään ja kahisemaan. Menneisyys valaistuu ja alkaa liikehtiä kuin elävä elämä, vaikka säilyttääkin samalla aavemaisen tehonsa – ja muuttuu nykyisyydeksi.”

Paljaissa jaloissa Karhun punaiset lenkkarit, päällä musta, ihanan painava ja puristava mekko. Aurinko paahtaa museon terassilla, me pelaamme jalkapalloa, Pauli, Johanna, Janne ja minä. Jaana kuvaa. Välillä Pauli soittaa, Janne kiipeää tikkaita, Johanna vierittää palloa, minä pyyhin hikeä. Illalla Nallikari, häikäisevä merenranta, kuin Forte dei Marmi merenrantakaupunki Firenzen lähellä, missä Ellen Thesleff maalasi Pallopeli-aiheitaan. Pallo ja peli – minä, Johanna, meri ja jalkapallo. Me pelaamme rannalla, aivan kuin Ellen maalasi ja pelasi. Kenkien ja puvun välinen kontrasti on tuntuva ja kiehtova, ketterä ja vakaa. Aivan kuin menneisyys valaistuisi ja liikehtisi kuin elävä elämä. Istumme rannalla keveillä valkoisilla metallituoleilla, Johanna, Janne, minä ja Pauli. Huojumme hitaasti toisiamme vasten, katsomme horisonttiin, tunnemme toisemme, näemme auringon laskun. Joku juoksee ohi, me katsomme horisonttiin ja hengitämme.

 

Intuitio

Tutkijan työ on varsin itsenäistä ja usein myös yksinäistä. Toki kollegoita on paljon ja yhdessäkin voi työskennellä, mutta ero esittävän taiteen työmetodeihin on lopulta iso. Humanistina tutkin ihmisiä, heidän olemassaolojaan, tekemisiään, maailmassa oloaan, läsnäoloa, suhdetta itseen, muihin ihmisiin, työhön, yhteiskuntaan… Koska ihmisen elämän moninaisuutta, kaleidoskooppimaisuutta tai mosaiikkia, on mahdoton tavoittaa yksin, kuvittelen työssäni paljon: omaa ja muiden läsnäoloa, tiloja, ääniä, lämpötiloja, kosketusta, yksinäisyyttä. Mutta samaan aikaan on pakko myös myöntää, että tiloja, joita aina muokkaavat myös toiset ihmiset, on välillä vaikeaa tavoittaa vain mielikuvittelun varassa. Siksi onkin hienoa huomata, miten valtavan paljon yhdessä työskentely voi antaa. Työryhmämuotoinen työskentelymme Oulussa olikin minulle voimakas kokemus. Asiat kypsyivät eri tavalla ja eri tahdissa.

Useamman ihmisen välillä tapahtuu paljon huomaamattomia asioita, pinnanalisia. Ne voivat olla aavistuksia, oivalluksia, kosketusta ja ajautumista paikkoihin ja tiloihin, joihin ei olisi yksin päätynyt. Oikeastaan vasta nyt, kahden viikon jälkeen, pystyn hiukan saalistamaan ja sanallistamaan sitä, mitä tapahtui ja mitä koin. Moni asia oli niin kauniin hienovarainen ja erilainen, että kesti ymmärtää. Ja kestää edelleen. Jos kokemus Oulussa pitäisi tiivistää yhteen sanaan, olisi se intuitio.

Intuitio oli jo Ellen Thesleffille modernin maailman synnyn aikakaudella tärkeä ja uusi taiteen ja taiteellisen luovuuden ulottuvuus. Hän sai ensimmäiset kosketukset intuitiiviseen työskentelyyn pariisilaisen symbolismin piirissä, missä hän aloitti opintonsa 21 vuotiaana vuonna 1891. 1890-luvun Pariisissa taiteilijat pyrkivät kuvaamaan olemassaolon näkymättömiä ulottuvuuksia. He pohtivat sielun ja ruumiin, hengen ja materian rajapintaa. Intuitio sai keskeisen roolin Thesleffin ajattelussa, ja luovuus näyttäytyi toisinaan jopa kontrolloimattomana prosessina hänen ajattelusaan: ”Mitä siitä tulee, en tiedä, joka tapauksessa jotakin ihmeellistä.”

Taidehistorioitsija Marja Lahelma on pohtinut intuitiota suhteessa Ellen Thesleffin taiteeseen artikkelissaan “Maapallon sydämenlyönnit – Ellen Thesleff ja elämänvoima”. Lukiessani artikkelia uudelleen Oulussa, alkoivat Lahelman ajatukset bergsonilaisesta intuitiosta ja kestosta muodostua minulle työryhmämme työskentelyn kannalta tärkeiksi. (Lue Lahelman artikkeli täällä)

Ranskalainen filosofi Henri Bergson (1859-1941) oli Thesleffin eläessä aikansa muotifilosofi, paljon luettu ja siteerattu, etenkin taiteilijoiden keskuudessa. Hän puhui omana aikanaan paljon intuitiosta ja välittömästä kokemuksesta tieteellisen ja rationaalisen maailmankäsityksen sijaan. Hänen mukaansa intuitio auttoi irrottautumaan järjen tuottamista pragmaattisista ja päämäärähakuisista rakenteista. Taiteilijan tehtävä oli kääntää intuitiivisen tietoisuuden kohteena olevat rytmit ja harmoniat kuvallisiksi muodoiksi, jotka heijastivat kohteensa sisäistä elämää. Lahelma kirjoittaa, kuinka intuition varassa taiteilija sulautui kohteeseensa, ja sen seurauksena taiteilijan ja kohteen sekä katsojan ja teoksen välille syntyi erityinen dynamiikka.

Liikehdintä ja kahina, menneisyyden valaistuminen, liike eläväksi elämäksi, aavemainen nykyisyys…

Oulussa tajusin äkkiä, kuinka fyysistä yhdessä tekeminen on – miten paljon siinä on kosketusta, ja paljon ääniä: hengitystä, kahinaa, huokauksia ja kitkaa. Jossakin vaiheessa näyttelysalien lävitse virtasi äänekäs voima. Huuto! Thesleffin maalauksissa olennaista on ääni ja tila, suhde tilaan, toiseen ihmiseen. Oikeastaan kosketukset ja äänet alkoivat tuntua siinä hetkessä kaikkein tärkeimmiltä asioilta, mitä tarvitsin tutkijan työssäni suhteessa menneeseen. Mieleen nousi Henri Bergsonin peräänkuuluttama käsite élan vital, millä hän tarkoitti kaikessa elollisessa vaikuttavaa ja virtaavaa voimaa. Omakuva-teoksen yksi olennainen elementti onkin juuri ääni: muusikko Pauli Lyytisen läsnäolo, soitto ja sävellykset, Johanna Jauhiaisen ja Anu Almagron äänet ja puhe. Bergson asetti kuuloaistin näköaistin edelle, ja samalla kohotti musiikin korkeimmaksi taidemuodoksi. Musiikin kautta saatettiin tavoittaa elämän ja hengityksen rytmejä, jotka olivat syvällä ihmisen olemuksessa, lähempänä sisintämme kuin omat tunteemme. Siinä missä näkökyvyllä oli taipumus älyllisyyteen ja kielellisyyteen, oli kuuloaistimme luonnostaan virittynyt sielun sisäiselle musiikille. Thesleffkin pohti asiaa suhteessa työhönsä muun muassa seuraavasti:

”Minun uusi sinfoniani, jota olen juuri säveltämässä hieman isommalle kankaalle – ah, kiinnostavaa – en ole aivan varma, mikä kontrapunktin tehtävä on, mutta uskoisin, että sen kuuluu tehdä liike kokonaiseksi.”

Marja Lahelman mukaan Thesleffin maalauksissa juuri liike, valo, väri, tuoksut ja äänet sulautuvat orgaanisiksi muodoiksi, ja keskeistä ovat intuitio ja synestesia. Thesleffin taiteen ytimessä tuntuisi olevan kyse siitä, miten taideteoksen materiaalisuus ja visuaalisuus taipuvat kuvaamaan ilmiöitä, joita silmä ei näe ja joilla ei ole aineellista olemusta. Syntyy kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa. Jokin tämän kaltainen haastoi meidät Oulussa aktiiviseen havaitsemisen prosessiin, jossa intuitiolla oli keskeinen rooli – aivan kuin työryhmämme työskentely olisi tämän edellä mainitun ajatuksen tekemistä lihaksi.

Miksi halusimme kuljettaa mukana vanhaa valkoista, yksinkertaista tuolia? Miksi jalkapallo oli tärkeä? Miksi pelata hiki päässä viktoriaanisessa mustassa asussa kesäkuumalla rannalla jalkapalloa? Tuolissa ja jalkapallossa oli jotakin elämään liittyvää läsnä- ja poissaoloa, joka vangitsi meidät. Niin kuin myös tutkimisen tai näyttämötyön prosesseissa, missä jahdataan ja jahdataan, milloin kadonnutta aikaa, milloin joskus elänyttä ihmistä ja toisaalta jotakin, mitä silmä ei näe, mutta joka on. Miten nämä vaikuttavat meissä? Miten menneisyys vaikuttaa meihin? Miten se tuottuu kaiken aikaa uutena elämänä?

Ellen Thesleffin Omakuvaa (1894-95), yhtä näyttämöteoksemme inspiraation lähdettä, voisi ajatella yhteydessä Henri Bergsonin ajatukseen kestollisuudesta (durée). Kuten Lahelma kirjoittaa, muotokuvat ovat jatkuvassa olemassa olevaksi tulemisen tilassa ilman alkua ja päätepistettä. Kyse on maalauksen kyvystä stimuloida katsojan luovuutta. Bergsonille muotokuva näyttää, miten ihmisen minuus muotoutuu jokaisessa hetkessä. Olemassaolo on herkeämätöntä muutosta. Bergson painottaa, ettei edes taiteilija itse pysty ennalta aavistamaan, millainen lopullisesta teoksesta tulee: ”Sen ennustaminen merkitsisi muotokuvan tuottamista ennen kuin se on tuotettu – absurdi hypoteesi, joka sisältää oman vastalauseensa.” Aivan kuten syntymässä oleva teos vaikutti Thesleffiin ja muunsi hänen olemustaan, tapahtuu samaa nyt meidän ryhmätyöskentelymme dynamiikassa.

Nämä lähtökohdat antavat niin tulevalle Omakuva-näyttämöteokselle kuin myös Thesleffin taiteelle prosessimaisen ja avonaisen muodon. Omakuva-näyttämöteos on työstymistä ja empimistä, ja prosessin ja intuition mahdollisuus on tarkoitus jäädä myös osaksi lopullista teosta. Me puhumme mosaiikista – muuttuvasta ja monenlaisen olemassaolon tulemisesta tilassa.

***

Työryhmämme tapaa ja työskentelee seuraavan kerran heinäkuussa Muroleessa, missä Thesleff eli lähes kaikki elämänsä kesät.

Seuraavat avoimet yleisötilaisuudet järjestetään Kuopiossa lauantaina 8.8. klo 20 ja sunnuntaina 9.8. klo14. Lopullinen Omakuva-teos saa ensi-iltansa vuonna 2021.

Tervetuloa osallistumaan!

Oulussa ja Helsingissä kesällä 2020
Hanna-Reetta S

Kuvat ja videot: Jaana Kurttila ja Janne Teivainen
Videon editointi: Janne Teivainen