”Älä liiku, me maalaamme muotokuvasi, jotta voit mitä pikimmin alkaa muokata itseäsi sen näköiseksi!”
Hélène Cixous, Medusan nauru
***
Kokonainen vuosi on mennyt siitä, kun työryhmämme tapasi viimeksi. Se oli elokuussa 2020 Kuopiossa. Välissä on ollut raskas korona-vuosi, ei raskas pelkästään esittävälle taiteelle, vaan koko yhteiskunnalle. Mutta sitäkin onnellisempaa oli nähdä ja jatkaa siitä, mihin vuosi sitten jäimme.
Tauosta huolimatta tartuimme toimeen intensiivisesti, sillä nyt tavoite oli entistäkin konkreettisempi: ”Omakuva – Unia Ellen Thesleffin taiteesta ja elämästä” saa ensi-iltansa Turun TEHDAS Teatterissa reilun kolmen kuukauden päästä 15.10.2021.
Ensimmäiset päivät fokuksessa olivat partituuri, kirjoitus, aksentit, sisäinen ääni. Aleksanterin teatterin Maalaamo-harjoitussalissa ja päänäyttämöllä me kirjoitimme ja piirsimme hiilellä, paksulla lyijykynällä, ohuella lyijykynällä, mustekynällä, vanhan ajan mustekynällä. Painoimme kovempaa, hiljempaa, hinkkasimme ja tutkimme, miten muodot ja viivat piirtyivät erilaisille papereille ja minkälaisia suhahduksia, kirahduksia, raapaisuja, narinaa ja huminaa niistä lähti. Kuinka kauan kestää piirtää viiva, pitkä tai lyhyt? Me tutkimme tätä ja äänitimme piirtämisen ja kirjoittamisen ääniä, niiden yhteistä sointia ja moniäänisyyttä. Näistä piirtyi äänikarttaa tulevaan esitykseemme.
Ranskalainen filosofi Jean-Luc Nancy ajattelee, että kirjoituksessa tapahtuu kaiken aikaa ruumiiseen kajoamista, ruumiin koskettamista, lopulta koskemista. Toinen ranskalainen filosofi Hélène Cixous taas näkee, että kirjoittaminen on meitä itseämme varten, koska me olemme itseämme varten ja ruumiimme kuuluu meille. Siksi meidän pitää tarttua siihen.
Kirjoittamisesta muodostuikin minulle jonkinlainen koko harjoitusviikon symboli, vertauskuva ja metafora luomiselle; toisaalta yhteydelle ja sulautumiselle ja toisaalta oman itsensä etsimiselle ja ilmaisulle. Omakuvalle. Elämä voi olla kirjoitettu, piirretty, maalattu, kävelty, tanssittu. Se voi olla jotakin näistä, mutta vielä useammin kaikkea tätä. Viiden heinäkuisen päivän ajan me kirjoitimme, piirsimme, liikuimme, olimme paikoillamme, soitimme, kuuntelimme ja koskimme. Improvisoimme.
Nancy kysyy: Eikö taide kiinnostakin meitä siksi, että se näyttää meille maailman – fragmentaarisena ja epäjatkuvana? Sen on mielestäni kaunis kysymys, juuri sopivalla tavalla johdatteleva, mutta samalla myös avoin. Minulle taide on väylä maailman näkemisessä, railossa menneen ja tulevan välillä, jota nykyisyydeksi kutsutaan.
Omakuvassa me tavoittelemme taiteen ja tieteen avulla keinoja ymmärtää niin omaa aikaamme kuin historiaa, ja sitä miten nämä kaiken aikaa linkittyvät meissä ja maailmassa. Taide on toisaalta fragmentaarinen ja epäjatkuva, mutta samalla myös läsnä ja ajassa etenevä. Myös Omakuva on fragmentaarinen, ja kiinni meidän elämässämme ja Ellen Thesleffin elämän ajassa. Omakuva on jatkuvan sisäisen ääneen – useiden sisäisten äänien – etsintää, sen sijaan, että hakisimme yhteyttä menneisyyteen puhtaan esittämisen kautta. Tässä suhteessa taidamme olla kiinni 1900-luvun alun avantgardessa, taiteen mullistuksessa, jota myös Ellen Thesleff eli. Silloin vaatimus kuului, että taiteilijan ei tullut nähdä tai maalata niin kuin silmä havaitsee, vaan pyrkiä kuulemaan sisäisen äänensä ja velvoitteensa – seuraamaan intuitiotaan.
Thesleffin aikalaiselle, musiikkipedagogi ja säveltäjä Emil Jaques-Dalcrozelle, rytmi oli elämän pulssi. Hänen ja Thesleffin ajassa musiikki toimi taiteilijoille apuvälineenä sisäisen äänen ja velvoitteen kuulemisessa. Ellenin kollega Paul Gauguin kiteytti tämän seuraavasti:
”Yksi neuvo: älkää liiaksi kopioiko luontoa. Taide on abstraktio: ottakaa se luonnosta uneksimalla sen ääressä, keskittykää pikemminkin luomistyöhön kuin sen lopputulokseen. Tämä on ainoa keino kohota kohti Jumalaa tehden samalla niin kuin taivaallinen Herramme: luoda.”
Pystyäkseen vastaamaan aikansa taiteen kutsuun, Thesleff uneksi irotonaisuudesta ja vapaudesta. Hän uneksi siivistä:
”Sinä etsit taloa – minä etsin siipiä. Erityisesti etsin ihanaa aurinkoista päivää. Mitä ihminen voi tehdä talolla – talo on hyvä vain paettavaksi. Ei, minulla ei ole siipiä ja se on tämä tragedia, ehkä tragedia on myös hyvä olla.”
***
Tervetulkaa katsomaan elävää taideteostamme ”Omakuva – Unia Ellen Thesleffin elämästä ja taiteesta” Turkuun TEHDAS Teatteriin 15.10.2021 alkaen. Esityskalenteri ja liput täällä.
Teksti: Hanna-Reetta Schreck. Kuvat: Jaana Kurttila. Video: Janne Teivainen.