Ulla Jokisalo, ”Kuvitelmia vapaudesta”, avajaispuhe

Ulla Jokisalo, ”Kuvitelmia vapaudesta”, avajaispuhe

Sain elokuun alussa kutsun tulla puhumaan Ulla Jokisalon näyttelyn ”Kuvitelmia vapaudesta”, avajaisiin HAM:ssa. Vaikka pyyntö jännitti niin, että veri kohisi päässä, kuulin kuitenkin iloisesti vastaavani, että totta kai tulen! Sain puhua mistä ja miten halusin, joten puhuin asioista, jotka ovat minulle tärkeitä: historia, taide, tutkiminen, tarinat… Inspiraationa ja peilinä Jokisalon taide ja koomikko Hannah Gadsbyn ”Nanette”. Tässä puheeni kokonaisuudessaan:

Torstaina 9.8.2018 HAM:ssa

Lämpöistä ja kaunista iltaa teille kaikille. Olen hyvin onnellinen ja otettu siitä, että minua pyydettiin mukaan avaamaan tämä näyttely. Suuri kiitos tästä mahdollisuudesta!

Tänä iltana haluaisin puhua teille ja teidän kanssanne yhteydestä – yhteydestä toisiimme ja maailmaan.

Tämä teema ei ole yksin minun keksimäni, sain sen itse asiassa eilen Hannah Gadsbylta. Hän on australialainen stand up koomikko, jonka Sidneyn oopperatalossa nauhoitetun esiintymisen ”Nanette” katsoin eilen illalla. Olin, ja olen edelleenkin hyvin hyvin vaikuttunut.

Hannah Gadsby on koulutukseltaan taidehistorioitsija, kuten minäkin, ja showssaan hän puhui myös taiteesta ja taiteilijoista. Gadsby puhui yhteydestä, ja niin vaikuttavasti, että halusin jatkaa sillä tiellä myös tänä iltana.

Yhteys.

Katsoin komediaa, ja lopuksi nielin kyyneleitä. Onnesta, helpotuksesta, ihailusta – kokemastani syvästä inhimillisen yhteyden tunteesta.

Ihailin sitä taitoa, millä hän purki samaan aikaan hellästi ja äärimmäisen rujosti taiteenkin historiasta niin tuttua miesten tarinaa – tarinaa vallasta. Ja miten hän paljasti sen takaa suuria ja vahvoja inhimillisiä yhteyksiä eri taiteen tekijöiden ja heidän läheistensä väliltä. Heidän inhimillisistä tarinoistaan. Ei suurmieskultista.

Historian kirjoitus on pitkään ollut tarinaa miehestä – his story. Sama taiteessa. Hänen, miehen, tarinansa. Onneksi yhä enemmän ja enemmän kerromme ja kirjoitamme myös her storya – tarinaa naisesta – hestoriaa. Tilanne ei ole toivoton.

Suomen kielen lainasana historia ei itse asiassa kerro historian tarinallisesta juuresta oikein mitään. Se täytyy hakea muualta: esimerkiksi englannin kielen sanasta ”story” – tai saksan ”geschichte” (tarkoittaa myös esimerkiksi satua) – tai ranskan l’histoire – kertomus. Tämä on minusta tärkeää muistaa ja ymmärtää, kun puhumme historiasta. Puhumme tarinoista – lukuisista tarinoista. Tulkinnasta ja yrityksestä ymmärtää ja löytää yhteyksiä.

Showssaan Gadsby sanoi mielestäni osuvasti, että ”Taiteilijat eivät keksi ajankuvia tai ajan henkeä (zeit geist), vaan he vastaavat niihin.”

Ajattelen samalla tavalla historian kirjoittamisesta, me emme keksi, me vastaamme ja kommunikoimme – luomme yhteyksiä. Historia, samoin kuin taide, on yhteyksien luomista, kommunikaatiota. Molemmissa luodaan yhteyttä inhimillisen olemassaolon välillä.

Ulla Jokisalon taiteessa inhimillisen yhteyden olemassaolo on helppoa nähdä ja ymmärtää. Hyvin monella eri tasolla. Hänen taiteessaan tekstit, kirjoittaminen ja historia, myös omaelämäkerrallisuus, ovat vahvasti läsnä. Koen suurta läheisyyttä ja yhteyttä näiden töiden kanssa. Ikään kuin ne pyrkisivät samaan kuin itse omassa työssäni – ei keinotekoisen vallan rakentamiseen vaan olemisen ja yhteyden ihmettelyyn ja näiden miljoonien mahdollisuuksien valaisemiseen. ”Kuvitelmia vapaudesta”, niin kuin näyttelyn nimikin kertoo.

***

Taiteen tutkijana minua koskettaa ja inspiroi kuvien ja niihin linkittyvien ja niitä seuraavien tarinoiden elämä läpi aikojen. Me emme oikeastaan ollenkaan tiedä, mitä taideteokset ovat.

Ne elävät läpi aikojen, ja meidän tehtävämme on yrittää kurottaa niitä kohti, rakentaa yhteyksiä. Teokset pitävät aina sisällään paljon myös sellaista, mitä emme voi ymmärtää tai koskaan tavoittaa. Taideteokset eivät ole, eivätkä voikaan olla, samoja, joita ne joskus olivat.

Kiertäessäni tätä näyttelyä jo etukäteen, sen monista hienoista töistä silmiini osui valokuva, missä ranskalaisen taiteilijan Eugene Delacroix’n maalaus ”Vapaus johtaa kansaa” makaa, tai oikeastaan lilluu, kuralätäkössä pariisilaisen puiston hiekkatiellä harmaana sateisena päivänä. Romantiikan ajan klassikkomaalaus romanttisen harmaana sateisena päivänä kuravellissä, kenties sillä kadulla, jolla teoksen vahvasti dramatisoidut tapahtumatkin ovat kenties joskus ajateltu tapahtuneen. Valokuvassa kuva maalauksesta, röpöliäinen revitty lehtileike, loistaa harmauden läpi. Loistaa. Mutta loistaa mitä? Tarinoita, yhteyksiä. Kuka on repinyt kuvan irti? Miksi? Mistä? Mihin se nyt liittyy, yhdistyy, yksinäisenä ja kuraisena pariisilaisen puiston lätäkössä?

Teoksissaan Ulla Jokisalo punoo ja kirjoo inhimillisiä yhteyksiä. Toinen valokuva lapsuuden tärkeästä paikasta, rintamiestalosta, jonka ikkunoiden, seinien ja oven läpi pursuaa verevää punaista lankaa – elämää, vitaalisuuttaa ja virtaavuutta. Yhteyttä sisältä ulos.

Sisältä ulos kuin lukuisat taidokkaasti kirjotut silmät, joita löytyy myös monista töistä. Ranskalaisen psykoanalyytikko Jaques Lacanin mukaan silmät ovat ruumiissamme paikkoja, jotka vuotavat. Ne ovat epästabiileja paikkoja. Ne vuotavat meidän sisäisyyttämme ulos maailmaan – ja vastavuoroisesti maailmaa sisään meidän sisäisyyteemme. Vuotavat paikat, jos mitkä luovat yhteyttä välillemme. Myös punainen lanka valokuvissa vuotaa…

Tässä huoneessa vanhat muotikuvastot ja eläimet muodostavat lumoavia ja inspiroivia suurrealistisia yhteyksiä. Tulee mieleen 1890-luvun aikanaan uusi ja radikaali taidesuuntaus symbolismi, jonka eräs edustaja hollantilainen taiteilija Jan Verkade totesi eläessään näin:

”Tämä uusi suunta on teorioista vapain taide. Sen ensi sääntö käskee jokaisen tehdä, mitä hän tahtoo. Ei pakkoa, ei rajoitusta, ei mitään ”pääsy kielletty”.

Läsnä on luovuus, uskallus ja leikki, toki myös tieto ja taito. Uskallus leikkiä leikki loppuun, katsoa mihin tutkiminen ja asioiden yhdistäminen vie. Leikki on tärkeä osa vapautta, leikissä mitä vain voi tapahtua, mitkä vain asiat voivat yhdistyä ja löytää yhteyden. Tässä tulemme jälleen näyttelyn nimeen: ”Kuvitelmia vapaudesta”.

Sillä leikki edustaa minulle suurinta mahdollista vapautta. Minulle tutkijana se tarkoittaa vapautta yhdistää asioita. Vapautta saada tehdä oman taitonsa, tietämyksensä ja luovuutensa varassa juuri niitä asioita, mitkä juuri sillä hetkellä ovat mahdollisia. Että luovuuden ja eläytymisen hetkiä – sitä vapautta – ei rajoittaisi mikään. Leikki ei aina onnistu – mutta joskus se on täydellistä, ja silloin yhteys on vahva.

Leikissä esimerkiksi inhimillinen ja eläimellinen saattavat yhdistyä vaivatta, niin kuin tässä tilassa. Mikä on niiden välinen yhteys?

Täällä minulle tuli mieleen maalari Ellen Thesleffin kirje, jossa hän kertoo sisarelleen Thyralle lumoutuneena eräästä ranskalaisen kirjailija Honore de Balzacin ajatuksesta. Ellen Thesleff kirjoittaa vuonna 1916:

”Eikö taide pidäkin sisällään annoksen lähes eläimellistä vaistoa, jonka liian varovainen ajatus saattaa tuhota? Löysin tämän ajatuksen tässä eräänä päivänä eräästä Balzacin kirjasta [Paul Bourget’n esseestä ”Balzac Nouvellist”, 1905] – ja se oli kuin kirjoitettu minulle.”

***

Aloitin puheeni tänä iltana naisnäkökulmalla ja päätän sen myös siihen:

Balzacin ajatus: ”eläimellinen vaisto, jonka liian varovainen ajatus saattaa tuhota” – siihen viitaten olen pohtinut paljon, saiko Ellen Thesleff naisena fin de sieclen kiihkeänä aikakautena 1800-1900-lukujen taitteessa kokea eläimellistä vaistoa? Saiko hän kylmästi pyyhkäistä syrjään naisille niin kovin mielellään sallitut, heiltä suorastaan vaaditut, VAROVAISET AJATUKSET? Juuri ne ajatukset, jotka Balzacin mukaan saattoivat tuhota taiteen vaatimat eläimelliset vaistot ja luovat voimat? Balzac ei varmasti aikanaan osoittanut sanojaan oman aikansa naisille. Osoittaisiko hän ne nyt? Saavatko naiset tänä päivänä kokea eläimellistä vaistoa? Se tuli mieleeni katsoessani näitä töitä.

Ja juuri tässä tilassa ajattelen jälleen paljon naisen elämää ja asemaa eri aikoina, ja mahdollisuuksia vapauteen ja yhteyteen.

Löydän yhteyden tämän takanani seisovan teoksen (Oppia seisomaan omilla jaloillaan, 2001) ja Juhani Ahon romaanin Papin tytär, Papin rouva väliltä. Ahon romaanin päähenkilö Elli on ahne elämälle. Lapsena hän haluaa nähdä kauas, hän haluaa elää voimakkaasti ja kokea vapautta. Pienenä tyttönä hän kiipeää poikien lailla korkealle nähdäkseen maailmaan – nähdäkseen vapauden ja yhteyden itsensä ja maailman välillä. Tämä häneltä kuitenkin kielletään. Tylysti ja syyllistäen, ja mikä tärkeintä opettaen, että näkemisen vapaus on jotakin, joka ei kuulu tytöille.

Tämän teoksen jalkojen juurella toivonkin, että kaikki on nyt jo toisin. Että me saamme mahdollisuuden katsella korkealta vilkkaaseen maailmaan, kertoa omaa tarinaamme ja luoda sen kautta yhteyden muihin.

Onnea näyttelylle! Kiitos.

Hanna-Reetta Schreck

Kuva: Ulla Jokisalo, Oppia seisomaan omilla jaloillaan, 2001, HAM