Ellen Thesleff – nainen avantgardistina

Ellen Thesleff – nainen avantgardistina

Ellen Thesleffin (1869-1954) taiteilijanura ajoittuu 1900-luvun vaihteen avantgarden murrokseen. Hän aloitti uransa 1890-luvun alussa kaksikymppisenä taitelijanalkuna ja maalasi viimeiset työnsä kahdeksankymmenen vuoden iässä 1940-luvun lopussa. Thesleffin eläessä nainen ammattitaiteilijana oli auttamatta marginaalinen ilmiö. Kovan työn ja vaikean toimeentulon lisäksi fin de sièclen taiteilijanaisten piti jaksaa jatkuvaa epäilyä kyvyistään sekä aktiivista ja passiivista ulossulkemista. Naisten ideoita ei helposti otettu todesta, ja jos heitä kuunneltiin, heidän aloitteittaan ja yrityksiään ei aktiivisesti edistetty.

Siksi onkin tärkeää, että taiteen kentällä vuosisadan vaihteessa toimineista naisista kirjoitetaan, keskustellaan ja heistä kerrotaan. Miten he jaksoivat eteenpäin, vaikka joutuivat kohtaamaan vähättelyä ja vastustusta? Meidän täytyy pohtia heidän työtään ja elämäänsä, asemaansa, strategioitaan, kykyään ja kunnianhimoaan selvitä paineista ja vastustuksesta huolimatta vaativassa ammatissa, sillä muutoin suuri joukko taiteeseemme, yhteiskuntaamme ja itseymmärrykseemme vaikuttaneiden toimijoiden panoksesta jää ymmärtämättä. Miten Ellen Thesleff selviytyi ja onnistui etenemään aikansa taiteen edelläkävijöiden joukkoon?

Thesleff oli varttunut boheemissa ja vapaamielisessä perheessä, missä poikien ja tyttöjen kesken ei ollut tehty ankaraa ja perinteistä jakoa. Perheen tuki mahdollisti Thesleffille opiskelun ammattiin, joka ei ollut naisille tarkoitettu. Tämä ei kuitenkaan yksin selitä Ellen Thesleffin taiteilijan uraa. Yleisesti naisten taiteen tekeminen nähtiin tuolloin yleissivistävänä toimintana, joka tuli alistaa perheen ja lasten tarpeille. Naisille suorastaan tyrkytettiin tuohon aikaan varovaisia ajatuksia, sillä lääkäreiden mukaan naisen hermosto ei kestänyt luovuuden taakkaa ja taiteilijan ammattia. Naisista tehtiin hysteerikkoja. Sairauden tulkittiin johtuvan liiallisesta itsetunnosta. Hysteeriset naiset pyrkivät ”luonnottomiin” rooleihin, kuten taiteilijoiksi. Thesleffinkin maalauksista kirjoitettiin: ”tuntuupa kuin ne läheltä hiipaisisivat luvallisen äärimmäistä rajaa.” Luvallista tai ei – hän maalasi ja yritti pysyä järjissään.

Thesleff kirjoitti vuonna 1934 ystävälleen Edward Gordon Craigille: Kirjeesi huvittaa minua: ”nainen taiteilijana” kuinka šokeeraavaa?? Mitä – mitä tarkoitatte – saanko kysyä (?) en ymmärrä nyt mitään. Taiteilijahan on yksinkertaisesti jumala – ja se siitä?

Ellen Thesleff oli rohkea ja emansipoitunut nainen. Sukupuolestaan huolimatta hän astui kainostelematta miehiselle taiteen kentälle, eikä läheskään aina tehnyt, niin kuin pitää. Thesleff uhkui epänaisellisella tavalla uskoa työhönsä ja suorastaan murhasi taiteellisen oppi-isänsä todetessaan sisarelleen Thyralle vuonna 1912 seuraavaa: Minä työskentelen kuin jumala – …. Olen ymmärtänyt jotain, mitä kukaan ei ole ennen minua… Otin alas erään Michelangelon seinältäni – minusta se oli huono – kas niin – valmis.

Thesleff ei käyttäytynyt sievästi ja jäänyt kotiin kasvattamaan lapsia. Hän matkusti ja maalasi. Hän kulki yksin ulkona luonnossa etsien aiheitaan, välillä miesten vaatteisiin pukeutuneena. Hän veti lippalakin syvälle päähänsä ja sukelsi luontoon. Ruoveden Murolessa paikalliset luulivat häntä nuorukaiseksi, ja näin hän sai mietiskellä luonnossa kaikessa rauhassa. Moderni kulkuri! Asuessaan Firenzessä taiteilijatar istui kahviloissa herraseurassa, silläkin uhalla, että saattoi menettää tärkeimmän sosiaalisen pääomansa: maineensa. Nuori Thesleff olikin poikatukkainen radikaali, joka teki, mitä halusi ja eli taiteelleen.

Osana rohkeaa ja tinkimätöntä taiteellista toimintaansa hän toi ensimmäisten joukossa suomalaiseen taiteeseen monia kansainvälisiä taidesuuntauksia kuten symbolismin ja ekspressionismin. Myöhemmin 1920-luvulta eteenpäin hän lähestyi myös surrealismia. Tämä on seikka, josta ei mielestäni edelleenkään puhuta Thesleffin kohdalla riittävästi.

1890-luvun alussa hän tarttui 1900-luvun avantgardeen vahvasti vaikuttaneeseen symbolistiseen taidesuuntaukseen. Thesleff matkusti Pariisiin ensimmäisen kerran jo syksyllä 1891 välittömästi debyyttinäyttelynsä jälkeen. Jo muutaman kuukauden oleilu kaupungissa sekä opiskelu myös naisille avoimessa Colarossin akatemiassa vaikutti hänen ilmaisuunsa käänteentekevällä tavalla: uran alun naturalismi sai väistyä filosofisemman ja kontemplatiivisemman symbolistisen maalaustavan tieltä.

Vahva yksilöllisyyden vaatimus löi leimansa tuleville 1900-luvun taidesuuntauksille. Kun Thesleff 1890-luvun lopulta eteenpäin alkoi yhä enemmän oleskella Italiassa ja etenkin Firenzessä, sielläkin vaatimuksena oli oman ilmaisun ja elämäntavan löytäminen. Firenzen anglo-amerikkalainen taiteilijaverkosto, jonka sisäpiiriin Thesleff lukeutui ystävänsä englantilaisen teatterimiehen Edward Gordon Craigin myötä, piti sisällään kiinnostavia ja ennakkoluulottoman uudella tavalla ajattelevia taiteilijoita, ajattelijoita ja heidän mesenaattejaan. Kaupungin anglo-florentiinien piirissä keskusteltiin myös uusista taidesuuntauksista ja sellaisista taitelijoista kuin Wassily Kandinsky, Henri Matisse ja Paul Cezanne. Futuristien Marino Marinettin ja Giovanni Papinin radikaalit ajatukset tarttuivat tajuntaan pauhuna ja mekastuksena taiteilijakahviloissa, sekä pamfletteina ja kirjoituksina monissa eri lehdissä.

Italian vaikutuksen myötä Thesleffin voi sanoa olleen Suomen ensimmäinen ekspressionisti. Samaan aikaan hän kiinnostui myös puugrafiikan tekemisestä Gordon Craigin innoittamana; Craig piti puugrafiikan tekniikoita kaikkein puhtaimpana taidemuotona. Thesleff nautti Craigin verkostossa laajalti arvostusta, ja maalaaminen ja grafiikka elivät 1900-luvun alusta eteenpäin rinnakkain hänen tuotannossaan. Tekniikat vaikuttivat vahvasti toinen toisiinsa.

Pariisissa ja Firenzessä Thesleff eli kuin ”uusi nainen” (New Woman). Hän liikkui vapaasti ja flaneerasi eli tutki kaupungin ihmeitä, ohikulkijoita, kahviloiden tanssijattaria, taiteilijoita ja älykköjä. Hän luki paljon kaunokirjallisuutta, filosofiaa ja ajankohtaista taidekirjoittelua. Kaikesta tästä hän ammensi niin itseymmärrystä kuin taiteen sisältöjä. Itsellinen ja itseriittoinen moderni subjekti syntyi ja taiteilijat olivat tämän kehityksen keskiössä. Jokaisen tuli löytää oma uniikki tapansa elää ja maalata. Konventiot olivat este ja perinteet piti osata tulkita uudelleen ja muokata omannäköisekseen. Sukupuolet sekoittuivat ja esimerkiksi androgynia nähtiin vuosisadan taitteen taiteilijapiireissä korkeampana ideaalina. Tässä hämmentävässä ilmapiirissä myös uskaliaat ja päämäärälleen omistautuneet naiset, kuten Thesleff, saattoivat ottaa itselleen uusia vapauksia.

Matkat ja pidemmät oleilut eurooppalaisena kosmopoliittina katkesivat kuitenkin ensimmäiseen maailmansotaan. Suomen itsenäistymisen jälkeen Thesleff ei enää pystynyt asumaan pidempiä aikoja ulkomailla. Rahan arvon muutos vaikutti siihen, että hänellä ei enää ollut samalla tavalla varaa matkustamiseen kuin ennen. Mutta lyhyille matkoille Italiaan ja Firenzeen hän sentään vielä pääsi. Eurooppalaisuus ja kansainvälisyys eivät karisseet hänestä mihinkään, siitä pitivät huolen kirjeenvaihto Gordon Craigin kanssa sekä kansainväliset taidelehdet ja taidekirjoittelu. Myös kotimaan näyttelytoiminnassa varsinkin Taidehallin kansainväliset katselmukset 1920-luvun lopulta eteenpäin olivat tärkeitä.

Kansallistunteen täyttämässä Suomessa eurooppalaisuutta pidettiin kuitenkin epäisänmaallisena ja Thesleffin ilmaisua arvosteltiin usein liian vieraana vaikutteiltaan. Thesleffin 1920- ja 30-luvun surrealismia lähestyvää ilmaisua, kuten unenomaisuutta ja fantasiaa, ei ymmärretty tai haluttu ymmärtää, ja hänen taiteensa määriteltiin epäsuotuisassa valossa ”hyper-esteettiseksi”. Myös toimeentulo oli hankalaa, kuten hän itse asian ilmaisi: Maalaava nainen tarvitsee rahaa huomattavasti enemmän kuin maalaava herra. Varsinkin 1920-luvulla Thesleff kärsi suoranaisesta köyhyydestä ja eli monta vuotta äärimmäisen niukasti teosmyynnin ja satunnaisten apurahojen varassa. Elämänkumppani, sisar Gerda, elätti heitä harjoittamalla sekä lääkintävoimistelijan että keraamikon ammattia.

Thesleff vihasi opettamista, mutta tarvitsi rahaa. Siksi, että saattoi olla vapaa ja matkustaa, asua ulkomailla ja maalata juuri niin kuin halusi. Thesleff halusi maalata kuin mies, miesten aiheita: naisia, maisemia ja uransa lopulla jopa abstraktiota. Naisten aiheet, kuten asetelmat, eläimet tai äitiys eivät häntä kiinnostaneet. Näin ollen hän oli koko uransa ajan riippuvainen teostensa myynnistä sekä apurahoista. Myös perheen tuki, alussa vanhempien ja myöhemmin sisarusten, oli elintärkeää.

1930-luvun alussa Thesleffiä lykästi, kun hän pääsi sisarensa kanssa asumaan upouuteen ”palatsiinsa” eli Lallukan taiteilijakotiin. Tämä taloudellinen tuki helpotti merkittävästi hänen työskentelyään uran lopulla, ja mahdollisti vielä voimakkaan uudistumisen kohti abstraktia ilmaisua ranskalaisen informalismin hengessä. Vuonna 1945, 76-vuotiaana Thesleff oli edelleen hyvässä työvireessä:

Olen kyllä maalannut. Eräänä päivänä ajattelin, että ei ole lainkaan mahdotonta, että olisin Pohjolan Leonardo – toisena en ollut siitä erityisen varma.

Tässä vaiheessa merkittävien kriitikoiden joukossa alkoi olla myös hänen ymmärtäjiään, kuten esimerkiksi Antero Rinne, E. J. Vehmas ja jopa Onni Okkonen. Siihen nähden, miten paljon Thesleff eläessään etsi ennakkoluulottomasti uutta ja uskalsi kulkea modernismin kärjessä, on yllättävää, miten epäselvä ja epävarmakin hänen asemansa suomalaisella ja kansainvälisellä taidekentällä edelleen on. Esimerkiksi akateemista tutkimusta hänen taiteestaan tai elämästään tehdään edelleen todella vähän. Miksi? Mahtuisiko taiteemme kirkkaaseen eturiviin jo hiljalleen myös yksi avantgardisti nainen, Ellen Thesleff?

Blogi-kirjoitus on julkaistu alunperin FAM:n sivustolla.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *