Vaalit ovat tulossa ja odotan jo janoisena, koska keskustelu kulttuuripolitiikasta alkaa. Kuten Georg Henrik von Wright kirjoitti teoksessaan ”Ihminen kulttuurin murroksessa” Leo Tolstoin ajatuksiin nojaten: ”Meidän on ennen kaikkea lakattava näkemästä taiteessa nautinnon väline ja opittava pitämään sitä yhtenä ihmiselämän perusehtona.”
Kun puhumme kulttuuripolitiikasta, puhumme siis ihmiselämän perusehtojen hoitamisesta. Mutta tästäkin huolimatta voi käydä niin, että joudun kestämään janoa, sillä Suomessa kulttuuripolitiikka ei yleensä kiinnosta, ei päättäjiä eikä kansalaisia.
Hetki sitten olisi ollut mahdollista aloittaa kirjallisuuspoliittinen keskustelu, kun Markus Leikolan ”Selvitys kirja-alasta ja soveltuvin osin lukemisesta” ilmestyi OKM:n tilaamana. Se on kuitenkin sisällöltään pettymys. Tutkimuspohjaltaan selvitys on kestämätön ja kokonaisuus muistuttaa pikemminkin mielipidekirjoitusta. Kuten tekijä itsekin toteaa: ”Toimenpide-ehdotukset edustavat vain ja ainoastaan selvityshenkilön näkemyksiä.”
Miksi me saamme mielipidekirjoituksen, kun tarvitsisimme kipeästi huolellisesti tutkittua ja tutkimukseen pohjaavaa analysoitua tietoa kirja-alasta? Muutamista melko oikeansuuntaisista pistomaisista kirja-alan kehitysideoista huolimatta selvitys ei pureudu kunnolla alan aivan keskeiseen epäkohtaan eli kirjailijoiden tulonmuodostuksen ongelmiin digitalisoituvalla markkinalla.
Kaupallinen raha ja rakenteet ovat kirjailijan työtulojen kannalta oleellisia. Toisiinsa kietoutuneet suuret kustantamot ja suoratoistopalvelut tekevät silkkaa rahaa kirjailijoiden tuottamalla taiteella ja tiedolla. Ne eivät ole hyväntekeväisyysorganisaatioita, vaan kaupallisia toimijoita, joiden taloudellinen arvo on merkittävä: kirjallisuuden osuus koko luovien alojen lähes 17 miljardin arvosta on noin 1,6 miljardia euroa. Kirjallisuus on neljänneksi suurin luovista aloista, ja ns. taiteenaloista suurin. Edellä ovat vain peliala, lehdistö ja mainos/viestintäala. Kirjallisuus on ehdottomasti myös tulevaisuuden ala (niin kuin immateriaalioikeudet ylipäätään) eli sellaista kaupallista toimintaa, joka olisi monella tapaa kestävää eli kotimaista, työvoimavaltaista ja lopulta varsin vähän aineellisia resursseja vaativaa, puhumattakaan kaikesta inhimillisesti ja kulttuurisesti olennaisesta. Tätä kaikkea olisi mahdollista skaalata paljonkin lisää. Mutta jos alaa ei tutkita ja kehitetä kunnianhimoisesti, ja jos tekijän toimeentulon annetaan meillä Suomessa romahtaa kestämättömäksi, alan positiiviset vaikutukset jäävät sen potentiaalia pienemmiksi.
Tekijälle kun kuuluu EU:n DSM-direktiivin mukaisesti asianmukainen ja oikeasuhtainen korvaus kaikesta työnsä kaupallisesta hyödyntämisestä eli osuus tuosta ym. kaupallisesta arvosta. Nyt kirjailijan tulot ovat kuitenkin laskeneet viimeisen reilun viiden vuoden aikana yli 25 % – samalla kun kustantajien ja suoratoistopalveluiden tulot ovat kasvaneet. Minkä tahansa ammattiryhmän mediaanissa moinen lasku on hurja. Sitä ei voi väheksyä – semminkin kun vastapuolen tulot kasvavat. Ero on siis vieläkin suurempi. Suomalaisen kirjailijan tulo suoratoistosta on 80 % pienempi, mitä painetusta uutuuskirjasta. Ihmettelen, jos kukaan kehtaa väittää, että alalla ei olisi isoa rakenteellista ongelmaa, jota pitää lähteä ratkomaan. Kirjailijalle kuuluu asianmukainen osuus kaikesta tulosta, jota hänen luomansa teos tuottaa, huolimatta formaatista tai jakelukanavasta. Nyt näin ei ole, ja siksi tilanne on räikeä ja väärin kirjailijoiden kannalta.
DSM-direktiivi säädettiin nimenomaan turvaamaan tekijöiden tuloa, kun luovien alojen markkinat digitaalisoituvat ja alustatalous jyllää. Direktiivissä on siis tunnustettu tekijöiden heikko neuvotteluasema sopimussuhteissa kaupallisiin toimijoihin. Kirjailijat ovat tuoneet asiaa esiin myös Suomessa monin eri tavoin ja ehdottaneet toimenpiteitä. Lähes 1200 kirjallisuuden tekijää allekirjoitti vuonna 2024 avoimen kirjeen, jossa vaaditaan muutosta tilanteeseen ja monia hankkeita ja selvityksiä on tehty aiheesta erityisesti Kirjailijaliiton toimesta. Mutta nyt tähän problematiikkaan pureutuva keskustelu ja linjaukset aihepiirin lisäselvitystarpeista puuttuvat Leikolan esityksestä. Miksi?
Miten ala voi toimia, jos kirjailijalle kuuluvaa osuutta kaupallisen toiminnan tuotoista ei korjata pikaisesti?
Asian ratkaisemiseksi on paljon vaihtoehtoja, jotka vaativat nyt sitä kuuluisaa KULTTUURIPOLITIIKKAA. Markkina ei korjaa itse itseään, eivätkä kaupalliset toimijat muuta vallitsevia toimintatapoja vapaaehtoisesti. Kirjailijoiden toimintaedellytysten turvaaminen Suomessa on kaikkien etu ja siksi asiaan täytyy puuttua poliittisesti.
Tässä kolme keskeisintä ratkaisumallia:
1. Säädetään Suomeen laki kirjan hintasääntelystä – näin kirjaa ei enää voi myydä liian halvalla etenkin suoratoistopalveluille. Hintasääntely on käytössä lukuisissa Euroopan maissa. Perusteluna on, että hintasääntely vakauttaa tekijän ennakoitua palkkiota ja kirjojen hintoja sekä riippumattomien kirjakauppojen toimintamahdollisuuksia.
2. Tuodaan kollektiiviset sopimukset osaksi kirja-alaa – se turvaisi kirjailijan aseman sopimusneuvotteluissa määrittelemällä kirja-alan vähimmäisehdot ja neuvotteluperusteet. Minimitaso suojaisi kirjailijaa allekirjoittamasta huonoa sopimusta
3. Verotetaan suoratoistopalveluita – kirjallisuutta suoratoistopalveluna tarjoava yritys maksaisi oikeudestaan olla markkinoilla veroluonteista maksua kotimaisen kirjallisuuden kehittämiseen. Nämä rahat valtio voisi tulouttaa kirjailijoille esimerkiksi apurahojen muodossa. Vrt. esim. Ranskassa vuonna 2024 voimaan astunut Spotify-vero.
-> Näillä toimilla valtio vaikuttaisi siihen, että raha kiertäisi oikeudenmukaisesti koko kirja-alan arvoketjussa niin, että myös tekijä saisi hänelle kuuluvan asianmukaisen ja oikeasuhtaisen korvauksen tekemästään työstä. Tällä tulolla kirjailijat elävät, kuluttavat ja kirjoittavat lisää kirjoja.
-> Valtiolle tämä olisi positiivinen suunta ja säästäisi sitä kuuluisaa rahaa: Kun tekijöiden toimeentulon osuus kaupallisesta myynnistä olisi reilu ja oikeudenmukainen, hakupaine esimerkiksi apurahoituksen suuntaan kevenisi. Samalla suoratoistoveron kautta rahaa kulkisi kaupalliselta puolelta valtion jakamiin apurahamäärärahoihin ja muuhun alan kehittämiseen.
! Tiesitkö muuten, että Suomen kirja-markkina on ruotsalaisten suoratoistopalveluiden suurin kasvumarkkina? Kyllä, reilun viiden miljoonan kansalaisen striimauskapasiteetti riittää tähän silloin, kun kulttuuripolitiikka on näin laiskaa, että markkinoiden annetaan myllätä vapaasti ilman mitään sääntelyä. Tämä on vastaan tekijänoikeuslain uusia linjauksia, mutta se on kyseenalaista myös perusoikeuksien kannalta. Kirjallisuuden ja sen tekijöiden suojelun vaikutus ei rajoitu vain kirjamarkkinoille, vaan koskettaa jokaista demokraattisen yhteiskunnan jäsentä. Suomalaisilla on oikeus elävään ja kehittyvään kirjalliseen kulttuuriin, joka lepää kirjallisuuden tekijöiden varassa. Myös kilpailuoikeudelliselta kantilta tässä saattaa olla ongelmia.
Luulisi, että selvityshenkilö olisi halunnut huomioida näin keskeisen seikan, jota kirjailijat ovat pitäneet keskusteluissa esillä jo usean vuoden ajan. Miksi selvityksen toimenpide-ehdotuksissa ei vaadita kunnollista lisäselvitysta ja tutkimusta aiheesta?
Olen pettynyt, mutta me kirjailijat emme anna periksi. Toivonkin (myös tutkijana), että valtio selvittää mahdollisimman pian jonkin uskottavan tutkimustahon kanssa (kuten Cupore tai itsenäinen ja riippumaton tutkimusyryhmä) kirjailijoiden toimeentuloon liittyviä haasteita ja ratkaisumalleja laajasti ja objektiivisesti.
Tutkitun tiedon varassa on mahdollista tehdä hyvää ja kunnianhimoista kulttuuri- ja kirjallisuuspolitiikkaa.
5.5.2026 ilmestyi myös kirjailija Venla Hiidensalon erinomainen kirjoitus aiheesta Särö-lehdessä.
(Kuvassa ote runoilija Edith Södergranin kirjeestä)
