HAM Helsingin taidemuseon Katharina Grossen näyttely syksyllä 2021 oli minulle historioitsijana elämys. Grossen teokset puhuivat minulle hyvin vahvoin sanoin muistamisesta.
Muisti on meille elintärkeää. Me emme voi valita, muistammeko vaiko emme. Taide on yksi muistamisen paikka. Se voi säilöä ja vahvistaa muistamisen tapoja ja muistiamme.
Halusin tai en, minä muistan. Samalla muistin mekanismit ovat erikoisia. Voin muistaa saman asian eri aikoina hyvin monin eri tavoin. Samalla on myös mahdollista unohtaa. Sillä muistaessani suljen myös pois, peitän ja käännän katseeni – unohdan.
Se on samalla kertaa lohdullista ja vaikeaa. Ei ole olemassa yhtä muistia tai yhtä tapaa muistaa. Juuri äsken, kolossaalisen maalausvyörykankaan toisella puolella näin ”kaiken” ja ajattelin: ”Tämä kokemus on niin vahva ja vavisuttava, että tulen muistamaan kaiken.” Samalla hamuan toiselle puolelle, päästä läpi, näkemään toisin ja toisesta suunnasta. Takaa, pinnan alta.
Mutta nyt tällä puolen, mentyäni kankaan lävitse toiselle puolelle, muistan vain fragmentteja, irrallisia osia, joista saan kokoon korkeintaan jonkinlaisen mosaiikin. En enää mitenkään löydä samaa kokonaista elävää ja hengittävää, havainnon tuomille muutoksille altista, kokonaista kuvaa. Taide näyttääkin meille myös unohtamisen paikkoja.
Sen minkä muistini vahvistaa, sen se myös häivyttää ja pilkkoo. Palat saattavat olla niin pieniä, etten enää hahmota kaikkia. Näin en enää hahmota ”kaikkea”. En saa enää kokonaisuudesta kiinni.
Mutta toisaalta on myös hyvä olla juuri tässä ja nyt. Nähdä myös hyvin lähelle – ennen kuin muisti sen jälleen sirpaloi.
Kuvat: Hanna-Reetta Schreck Katharina Grossen näyttelyssä HAM Helsingin taidemuseossa syksyllä 2021.
